Rakasta minua, sillä minä olen sinun jumalattaresi.
Rakasta minua, sillä minä olen sinun nymfisi, 
sinun muusasi, 
sinun enkelisi, 
sinun demonisi.

Himoitse minun mustia kiharoitani, minun oliivinsävyistä ihoani ja kullanruskeita silmiäni. Vaadi minua jakamaan huomiotani vain sinulle, kärky tilaisuutta lausua minulle itsetekemiäsi rakkausrunoja. Omistaudu minun hurmaamiselleni.

Rakasta, palvo, ihaile, ihannoi, ylistä, nosta minut jalustalle! Sillä minä tarvitsen sitä. Sillä nainenhan on kuin kukka, se tarvitsee valoa, lämpöä ja huolenpitoa. Ilman niitä nainen lakastuu. 

Herätä minut saapumalla asunnolleni valmiin aamiaisen kanssa. Tuo mukanasi vasta leivottua patonkia, jonka olet juuri käynyt ostamassa viereisen korttelin leipomosta. Kaada posliinikuppiin valmiiksi haudutettua valkoista teetä, jonka lämpötilaa olet koko matkan huolella vaalinut. Tuo ateria minulle sänkyyn, pöyhi tyynyäni ja pahoittele, että jouduin nousemaan sieltä sinulle ovea avaamaan. Viimeisenä aseta tarjottimen reunalle maljakko, jossa loistaa oranssinpunainen kukkakimppu todistamassa rakkauttasi.

Vilkuile ujosti peilin kautta, kun astelen kiinalaisen sermini taakse pukeutumaan. Hypistele silmälasiesi sankoja hermostuneena. Kun käsken, ojentele minulle vaatteita. Viimeisenä sallin sinun tulla kiinnittämään kaulaketjuni lukon. Ja kun lähdemme asunnostani, pitele sateenvarjoa ylläni, sillä eihän minun pukuni voi kastua kesäsateessa.

Vie minut syömään hienoon ravintolaan. Sellaiseen, missä asiakkaan ei oikeastaan tarvitse pyytää mitään, vaan palvelusväki on niin hyvin koulittua, että he aavistavat jokaisen oikkuni. Vie minut illalla kuuntelemaan jazzia, vaikkei se sinun mielimusiikkiasi ennen olekaan ollut. Minä nautin jazzista, joten nyt sinäkin rakastat sen tummia säveliä. Kun lähdemme pois, kuiski helliä sanoja korvaani. Vakuuttele rakkauttasi ja tartu minua kädestä. Jos olet onnistunut viihdyttämään minua, en vedä sitä pois omistavasta puristuksestasi.

Rakasta minua. Vaadi minua omaksesi. Laula öisiä serenaadeja ikkunani alla ja rukoile minua vastaamaan tunnustuksiisi. 

Minä en mitään lupaa, en mitään sinulle vastalahjaksi anna. Ihailullasi sinä pidät minut hengissä.  Olen loinen, mutta sinä näet minut pyhimyksenä.

Rakasta minua.

Tämän lyhyen tekstin tarkoituksena on vain informoida lukijaa, sillä journalissa tekstit näkyvät uusimmasta vanhimpaan, joten jos joku tätä alkaa lukea, hän aloittaa lopusta eikä alusta, eikä tajua hölkäsen pöläystä. Eli, jos mielesi tekee lukea lyhyitä novellejani, suosittelen lukemaan ensin "Tarinoiden alun", sillä se on lähinnä yleinen kuvaus maailmasta, jonka kehitin näihin tarinoihin. Samoin "Addiktio" selittää aika hyvin mistä tässä tunteiden kaupassa on kyse. 
Mikäli jaksat jonkun tarinan lukea loppuun asti, pyydän rakentavaa palautetta. Vaikkakaan se ei näiden tarinoiden kohdalla ole välttämätöntä, sillä ne ovat jo yhdeksän kuukautta vanhoja, mutta laitoin ne tänne, sillä jostakin pitää aloittaa. Mutta sitten kun onnistun kirjoittamaan jotain uutta ja tuoretta ja vieläpä postaamaan sen tänne, toivon sitä palautetta mahdollisimman paljon.

Voi, miten naiivi hän onkaan! Katsokaa nyt häntä! Hänen vaaleat, lyhyeksi leikatut hiuksensa lepäävät valkoisen tyynyn päällä, johon muodostuu säännöllisen muotoinen painauma hänen kallostaan. Hänen sängyllään on leveyttä varmaan kolmatta metriä ja sen runko on tummaa puuta. Siinä on pylväätkin, mokoma rikas pirulainen! Tai, no, minähän se pirulainen olen, kodinsuojelushenki oikeastaan. Voisi sanoa, että itse Kodinjumalatar on nimittänyt minut tämän talouden kotihengeksi. Perhe antaa minulle pieniä mukavia uhrilahjoja kotialttarillaan, ja minä pidän huolta, ettei kukaan tule ja ryövää heidän taideteoksiaan ja etteivät perheen jäsenet tipu portaita pitkin ja taita niskojaan. Tosin minun perheelläni on tapana hieman unohdella uhrilahjoja, mikä tarkoittaa, etten minä ole suojelusvelvollinen. Se mitä ihmiset eivät ole vieläkään tajunneet, on se, ettemme me suojelushenget oikeastaan välitä ihmisistä. Minä en tee mitään, jos en saa kunnon korvausta, mieluiten jotain veristä… Oikeastaan minä suorastaan nautin siitä, kun he ovat unohtaneet uhrata minulle, ja onnettomuuksia tapahtuu nenäni edessä, ilman että minun tarvitsee puuttua asiaan. Ei siis ole minun syyni, että tuo sängyssään nukkuva poika, perheen ainoa lapsi, on hankaluuksissa. Ei minun tarvitse puuttua asioiden kulkuun. Voin vain ottaa mukavan asennon ja katsella, miten hän uppoaa suohon. Tällä hetkellä hän tosin ei ole uppoamassa minnekään, vaikka huoneen itäisistä ikkunoista on soljunut jo pitkään auringonvaloa. Täytyy olla sokea, jos ei sitä huomaa, sillä ikkunat ovat niin suuret, että koko seinä on oikeastaan pelkkää lasia. Mutta täytyypä myöntää, että tuo valon ja varjon leikki pojan silkkilakanoilla on varsin maalauksellista. Huone on valoisa ja lämpimänsävyinen, kaikesta voi haistaa rahan löyhkän, joka kuitenkin on naamioitu mitä laadukkaimmilla parfyymeilla. Hyvä sinällään, sillä olisi inhottavaa toimia joidenkin rotankolossa asustavien kotihenkenä, sellaisissa talouksissa kun on yleensä enemmän työtä. Mammonan maailmassa usko jumalolentoihin usein hieman hiipuu, mikä tarkoittaa vähemmän velvollisuuksia. Mikä taas tarkoittaa sitä, että minulla on enemmän aikaa pestä turkkiani. Henkiolentonahan minä saan päättää muotoni, eivätkä säälittävät ihmissilmät pysty minua edes näkemään, mutta minä olen mieltynyt kissoihin, joten olen ottanut nykyiseksi hahmokseni kissan lepakonsiivillä varustettuna. Outo maku, tiedän, mutta näkisittepä muut suojelushenget! Minussa on sentään tyyliä ja eleganssia. En ole ikinä pitänyt kalmareita erityisen esteettisinä… Oi, hän liikahti! Ehkä tuo poika vihdoinkin herää. Ei, ei sittenkään, hän käänsikin vain kylkeään. Talo on täynnä rikkauksia, mutta tuo poika ei ole niitä hankkinut. Hän ei ole tehnyt päivääkään töitä, hän on vain sattunut olemaan yksi niistä kultalusikalla varustetuista pennuista, jolla on ollut onni syntyä rikkaaseen perheeseen. Hänen elämänsä yltäkylläisyydessä on kestänyt jo yli 16 vuotta ja on varsin ymmärrettävää, että sellainen voi ottaa pannuun. Kuvitelkaa nyt! Ei yhtään ikävää muistoa. Ei yhtään epäonnistumisen kokemusta. On vain pelkkää kullankimalteista tyhjyyttä. Vanhempien rakkaus tulee lähinnä mammonan ja materian muodossa ja kaikki ovat toisilleen aina kohteliaita. Heidän yhteiset hetkensä, toisin sanoen päivälliset, sillä muuten vanhemmat pyyhältävät omissa riennoissaan ja jättävät lapsensa tappamaan aikaa jonnekin, ovat farsseja. Pinnalta katsottuna heillä on meneillään lumoava perheidylli kolmella pääruualla, mutta kun katsoo tarkemmin, ei siinä mikään perhe istu. He ovat toisilleen hyvänpäiväntuttuja, he eivät ole joko halunneet tai ehtineet tutustua toisiinsa. Riittää, että muille näkyvä kulissi on kunnossa, sillä he katsovat omaa elämäänsä sen saman kulissin läpi, he ovat näyttelijöitä esittämässä roolejaan, ja he kieltäytyvät näkemästä oman todellisuutensa tyhjyyttä. Heillä ei ole murheita eikä masennusta, he ovat onnellisia ja iloisia. Mutta se ei ole normaalia! Paha olo ja masennus ovat nykyihmisen perustarpeita. Minä olen niin monessa perheessä jo ollut, että tiedän nämä asiat. Ihmiset ovat masokistisia. Loppujen lopuksi, tekivät he mitä tahansa, he satuttavat muita ja heitä itseään satutetaan. Ihmisten on saatava tuntea muutakin kuin puuroutunutta tyytyväisyyttä. Nuo rikkaat aikuiset, onnelliset äidit ja isät ovat jo asettautuneet tuohon tahmeaan mössöön, jota he elämäksi kutsuvat. Matkalla koomaan, on minun mielipiteeni. Mutta nuoret, heillä ei ole kokemusta, ja hyvin harvat kokemukset ovat iloisia. Ne kokemukset, joista ihminen oppii, ovat karvaita ja niiden aromista haistaa kuivuneen veren, hien ja katuviemärien ronskin todellisuuden. Niiden kokemusten jälkeen mustelmat näkyvät vielä monta päivää ja tuntee oksennuksen karvaan maun suussaan. Onko siis ihme, että tuntemusten laiton kauppa on niin valtaisaa? Rehellisesti sanottuna, rikkaiden tylsistyneet teinit eivät ole se syy, mutta he muodostavat hyvän asiakasryhmän niille, jotka kauppaavat kevyitä aineita, kuten ahdistusta ja masennusta. Noita pikkudiilereitä näkee vilkkailla ostoskaduilla, pikkukujilla sekä puistojen nurmikoilla istuskelemassa ja aina välillä heidän luokseen astelee nuori, jonka vaateet ovat maksaneet keskivertoasukkaan kuukauden palkan verran, ostamaan pieniä hohtelevia kapseleita.

Sängyssään yhä lojuva poika on ollut jo vuoden verran tuntemusten käyttäjä. Eräs perhetuttujen itserakas tytär, joka oli olevinaan kovinkin kapinallinen piikkikaulapannassaan, ehdotti vaaleahiuksiselle tuttavalleen pientä kokeilua tylsillä illallisilla. Poika-parka ei ollenkaan tiennyt, mistä mahtoi olla kyse, mutta seurasi tyttöä yhteen sillä hetkellä tyhjillään olleista oleskeluhuoneista. Minulle ei taaskaan ollut uhrattu mitään, joten minä lennähdin kirjahyllyyn tarkastelemaan tilannetta ja pesemään tassujani. Nuoret istuivat sohvalle ja tyttö kaivoi taskustaan kaksi kellertävää valoa hohtavaa kapselia. Poika oli niin koomisen näköinen, kun hänen kulmakarvansa pomppasivat hiusrajaan piiloon. Hän tajusi heti, mistä olikaan kyse, vaikka ei siihen kyllä paljoa aivoja vaadittu. Vai oli neiti Kapinallinen narkkarikin! Tyttö tarjosi kiellettyjä tuntemuksia perheeni jäsenelle. Minä olisin voinut puuttua asiaan, estää poikaa ottamasta kapselia, mutta miksi olisin niin tehnyt? Tämähän oli hyvää viihdettä! Ei minulla ollut mitään velvollisuuksia suojella sitä kakaraa, jos he olisivat uhranneet minulle sinä iltana vaikka kyyhkysen, niin olisin pelastanut heidän poikansa. No, ei uhrattu, joten minä vain jatkoin katselua. Tyttö selitti pojalle, miten noiden kapseleiden sisältämän aine oli ahdistusta ja miten hän ainoastaan sen ansiosta tunsi olevansa elossa. Voi miten minä nauroinkaan tytön kliseisille puheille, ja kun hän lopulta kehotti poikaa hakemaan vettä, jotta nielaisu onnistuisi paremmin, olin tipahtaa hyllyltä, nauroin niin paljon. Miten poika tärisikään, kun hän yritti astella rennosti läheisellä pöydällä olleen kristallikarahvin luo täyttämään laseja. Hänestä leijaili vahva pelon ja jännityksen kiihkeä aromi, jota se typykkä tosin ei pystynyt aistimaan. Poika oli niin hermostunut, että onnistui jopa läikyttämään vettä huoneen matolle palatessaan takaisin. Tyttö ojensi hänelle toisen kapseleista ja veikkaan pojan kämmenen olleen inhottavan nihkeän hikinen. Tyttö sai toisen vesilaseista, ja näytti rempseästi esimerkkiä heilauttamalla päänsä takakenoon ja nakkaamalla kapselin suuhunsa. Ihme, etteivät niskat nyrjähtäneet. Poika seurasi tökerösti esimerkkiä ja oli ryystää vetensä väärään kurkkuun. Miten huvittavia rikkaat teinit ovatkaan! Nappasin ohi kipittävän hiiren kynsiini, ja repäisin siltä pään irti, ainahan piti olla jotain naposteltavaa… Tiesin tismalleen mitä poika silloin koki, sillä se kaikki erittyi hänen hajunsa mukana herkkien aistieni luettavaksi. Voi miten säälittävä hän olikaan, poikahan sai valtaisan ahdistuskohtauksen. Huoneen seinät alkoivat kaatua päälle, oli liian kuuma, sydän hakkasi liian lujaa, pojasta tuntui, että se voisi milloin tahansa pysähtyä, häntä ahdisti, hän ei saanut happea, pojan oli pakko päästä pihalle…! Joten hän syöksyi avaamaan parvekkeen oven. Ulkona hän otti tukea kaiteesta ja katsoi kymmenien metrien päässä olevaa asfalttia. Monen sekunnin ajan hän harkitsi hyppäävänsä, sillä maailma tuntui liian ahdistavalta elää, mutta hän ei uskaltanut. Sääli sinänsä. Hän vain lysähti säälittäväksi mytyksi parvekkeelle, ja kesti melkein tunnin, ennen kuin pahin oli ohi. Lopulta poika astui takaisin huoneeseen, sulkien oven perässään. Tyttö lepäsi edelleen sohvalla, mihin hän oli jäänyt nauttimaan tuntemuksistaan. Ja niin oli nauttinut poikakin. Sen näki hänen kasvoistaan, niistä hermostuneista, nykivistä eleistä joita hän teki kysyessään, mistä hän saisi niitä kapseleita lisää. Aika häiriintynyttä sellainen minun mielestäni on, mutta tapansa kullakin. Nyt poika on käyttänyt tuntemuksia jo vuoden, ja siirtynyt lievästä ahdistuksesta masennukseen ja itsetuhoisuuteen.

On talvinen yö. Täällä ei ole pilvenpiirtäjiä peittämässä taivasta, joten asuntosi ikkunasta voi nähdä mustan taivaan, joka ei kuitenkaan ole pimeä, sillä sitä pilkuttavat miljardit tähdet, sekä ohi ajelehtivat pilvenriekaleet. Olemme kaukana suurista kauppakeskittymistä, täällä ei ole mitään muuta kuin vanhoja, jo rappeutumassa olevia kerrostaloja. Huoneistosi sijaitsee kahdeksannessa kerroksessa, ja voi miten minä rakastankaan niitä leveitä kierreportaita, joita pitkin tänne on kavuttava. Ne tuovat mieleeni vanhat sadut prinsessoista ja prinsseistä, jotka ratsastavat yhdessä valkeilla hevosilla. Nykyään hevosia ei voi nähdä kuin eläintarhoissa. Niissä saduissa sankarit vaeltelevat puiden katveissa ja taistelevat lohikäärmeitä vastaan. He pelastavat kaltaisiani nuoria neitoja sinun asuintalosi kaltaisista torneista. Siinä kerrostalossa on vanhahtavat ikkunat, ja sen parvekkeet ovat kuin luotuja salaa kohtaaville rakastavaisille. Sinun parvekkeeltasi voi ihailla läheistä puistoa, joka pilkottaa viistosti viereisten kerrostalojen takaa. Minä rakastan puiden alla kävelyä, ja siksi me usein menemmekin tuohon läheiseen puistoon piknikille. Ajattelen aina, että olen kuin punahilkka, kun kannan eväskoriamme kohti lammenrantaa. Punahilkalla ei ole prinssiä, eikä hän sadun lopussa saa komeaa puunhakkaajaakaan. Minun kanssani piknikille lähdet sinä, tarinan susi.

Olet saalistaja, lihansyöjä, ja siksi laitankin usein kanankoipia koriin, jonne olen myös käärinyt perinteisen punavalkoruutuisen retkiliinan, jonka olen joskus saanut äidiltäni. Sinä levität sen aina puoliksi varjoon, ja istahdat itse siihen kohtaan, jota puiden lehdet suojaavat. Et pidä suorasta auringonpaisteesta, minä taas rakastan auringossa istumista. Istut usein risti-istunnassa, vasemmalla kädelläsi pitelet kanankoipea, samalla kun oikea kätesi lepää polvellasi. Ihosi on kauniin kullanruskea, ja hiussuortuvasi mustat kuin yllämme kaartuva avaruus. Olet syntynyt vaanimaan varjoissa, olet samanlainen peto kuin se musta pantteri, jonka silloin näimme eläintarhassa. Askelissasi on samanlainen itsetietoinen keinunta, en pysty aavistamaan seuraavaa tekoasi. Joskus kurotut silittämään hiuksiani hellästi, joskus taas kyntesi pureutuvat niskani ihoon, ikään kuin haluaisit raapia ihoni kokonaan pois. Nuo hetkelliset tempauksesi jättävät punaisia jälkiä ihooni, mutta se ei minua haittaa, ilmoitathan siten minut omaksesi.

Piknikillä ollessamme et alkuun kosketa minua, istut vain varjossasi ja juttelet raukealla äänelläsi. Minä istun auringossa, ja välillemme piirtyy valon ja varjon raja, jota en ilman tukeasi uskalla ylittää. Sinä laadit säännöt tässä suhteessa. Terävillä hampaillasi sinä revit lihansuikaleita kanankoivestasi, samalla kun keltaiset silmäsi katselevat minua. Ilmeitäsi ei ole helppo lukea, ja tuon lammen rannalla sinusta ei ikinä näe, mitä ajattelet. Samaan tapaan kuin tuo lampi, joka tähän vuodenaikaan on jo jäässä, sinun silmäsikin säilyttävät salaisuutensa pinnan alla. Sinulla on pedon silmät, tiesitkö? Tietysti tiedät. Tiedät tismalleen, mitä olet.

Nyt on niin kylmä, ettet enää viitsi lähteä kanssani piknikille. Sen sijaan minä käyn yksikseni kävelyllä puistossa, jonka puut ovat kuuran peitossa. Kävelen puistossa aamuisin, silloin kun olen ollut yötä asunnollasi ja minulla on vapaapäivä, ja talvisaikaan puisto näyttää lumikuningattaren valtakunnalta. Puisto on pieni ja syrjäinen, eikä siellä useinkaan ole ketään näin aikaisin aamusta, niinpä koko tuo lumottu maailma on vain minun. Mielikuvissani minä vaellan lumisessa puistossani valkoinen turkisviitta harteillani, ja ympärilläni näkyy talviturkkisia jäniksiä ja siroja kauriita. Todellisuudessa olen pukeutunut kaksi vuotta vanhaan rusehtavaan talvitakkiini, ja ainoat eläimet, joita saatan vilaukselta nähdä, ovat viemärirottia. Nekään eivät yleensä ole siihen aikaan maanpinnalla. Nyt en ole lähtenyt puistoon kävelylle, osittain siitä syystä, että nyt on yö, eikä puisto ole silloin turvallinen, sillä silloin sitä kansoittavat ne laitapuolen kulkijat, jotka aamulla katoavat usvan tapaan viereisille kaduille. Kääriydyn kuitenkin toiseen peitoistasi ja tipsutan parvekkeesi ovelle. Luikahdan ulos, avaan ovea mahdollisimman vähän, jotta kylmää ilmaa ei tulisi asuntoosi, ja etten herättäisi sinua. Täysin turha ele, sillä asuntosi on aina kylmä. Ilma on siellä aina viileää, samalla tavalla sinäkin olet hieman viileämpi kuin muut ihmiset. Ihosi on aina kylmä, ikään kuin kuolema olisi jo merkinnyt sinut omakseen ja vienyt sydämestäsi lämmön ja jäädyttänyt veresi. Minä olen ainut lämmin asia sinun valtakunnassasi, jääprinssi, ja juuri sieluni lämpö on se mitä haluat, eikö vain? 
Yhtäkkiä tunnen kylmän kätesi niskassani, en kuullut oven aukeamista. Sormesi hivelevät niskaani, ja terävät kyntesi tekevät pieniä naarmuja ihooni. Kätesi siirtyy toiselle olkapäälleni ja kovertuu puristamaan siitä samasta kohtaa, johon olet jo aiheuttanut mustelman. Ohjaat minut kivun avulla takaisin sisälle, tiedät miten saat minut tottelemaan. Kyntesi tuntuvat porautuvan luuhun asti, kun viet meidät takaisin sängyllesi lepäämään.

Huoneesi tuntuu entistä kylmemmältä. Sänky, jolla makaamme, vaikuttaa kutistuvan ja hämärä ympärillämme tiivistyy yhtä synkäksi, kuin kaupungin rantaan lyövä meri, jonka mustia aaltoja koristavat valkeat vaahtoseppeleet. Toivoisin että ottaisit minut syliisi, että kiertäisit suojaavan käsivartesi ympärilleni, ikään kuin vain sinä, tuskani aiheuttaja, voisit ottaa tuskani pois. Kohotan katseeni kasvoihisi, ja kohtaan meripihkanväristen silmiesi tuijotuksen. Silmäsi hohtavat keltaisina, mikä on outoa, sillä kasvosi ovat muuten täysin varjoissa. Nuo silmät kielivät julmuudesta, johon mielesi on valmis. Ne vihjaavat omistajansa armottomuudesta, uhrisi on käytännössä jo kuollut, sinä vain haluat hieman leikkiä. En edes havaitse liikettäsi, ennen kuin jo istut hajareisin päälläni, ja olet lukinnut käteni patjaa vasten. Tuot pääsi kaulalleni, ja haistelet ihoni tuoksua. Haistat pelkoni ja jännitykseni, ja puristat ranteitani tiukemmin nyrkeissäsi. Sävähdän tahattomasti, minkä ansiosta julma hymysi syvenee hieman. Ethän taas satuta minua? Pudistat päätäsi, et tietenkään, ja minä haluan uskoa sinua. Miksen uskoisi? Minähän rakastan sinua.

Minä kuljen tässä auringottomassa kaupungissa, tämän asfalttiviidakon kujilla ja kaduilla, joita reunustavat kauniit ja kalliit liikkeet. Minulla ei sellaisiin liikkeisiin ole varaa mennä, jos astuisin sisään, turvamiehet käännyttävät minut takaisin kadulle. Risaisissa farkuissani ja tukka takkuisena en taida näyttää yhtä laadukkaalta kuin heidän tuotteensa. Täytyy myöntää, etten ole aivan parhaimmillani, en ole päässyt suihkuun kahteen päivään ja näitä samoja vaatteita olen käyttänyt jo puoli vuotta. Tämä takkini on muute uusin vaatteeni, löysin sen viime syksynä eräältä kujalta, aika läheltä silloista nukkumapaikkaani. Se kuului ennen jollekin nuorelle, tyylitietoiselle naiselle, joka lojui sillä kujalla joko sammuneena tai kolkattuna. Minua ei erityisemmin kiinnostanut, mitä hänelle oli aiemmin tapahtunut, sillä minun oli vilu, ja hänen takkinsa näytti mukavalta. Joku muu oli jo ehtinyt tyhjentää hänen taskunsa, mutta vaatteita ei ollut viety, mikä oli vain hyvä minun kannaltani. Se on aavistuksen liian iso, mutta näyttää ja tuntuu silti hyvältä, olenkin aina ollut sitä mieltä, että vihreä sopii minulle. Tätä ajatusta on saattanut vahvistaa hieman se fakta, että lastenkodissa kaikki puettiin vihreisiin kaapuihin, sillä se oli orpojen suojelusjumalan väri. No eipä ole kyseinen jumala minua paljoa auttanut. Minä synnyin kaduille, roskasakkiin, eikä asemani totisesti ole paljoa parantunut, se on vain huonontunut siitä, kun minut 15-vuotiaana potkittiin ulos lastenkodista. Minulla oli kuulemma liikaa tunteita. Jos olisin ollut rikas ja minulla olisi ollut perhe, olisin ollut maanis-depressiivinen. Nyt olin pelkkä tärähtänyt häirikkö, josta oli nopeasti päästävä eroon. Nykyään olen pelkästään apaattinen, mikä tosin ei johdu mistään persoonallisuuteni muutoksista, olen vain myynyt tunteeni eteenpäin.

Tuntemuksiani aloin kauppaamaan vasta sitten, kun olin itse jäänyt koukkuun erääseen varsin yleiseen tavaraan. Minäkin kaipaan hieman mielihyvää, määrittelemätöntä tyydytystä jostakin, jota en ikinä saanut. Miten säälittävä minä olenkaan. Tekisin varmaan itsemurhan, ellei itsetuhoisuuteni lojuisi pienien pillerien muodossa taskuni pohjalla. Mutta sen sijaan minä olen matkalla vaihtamaan nuo pienet harmaat pillerit purppuraista valoa hohtaviin kiteisiin, joissa himoitsemani tunne väreilee.

Olen matkalla varjoisampaan kaupunginosaan, jonka kujilla kauppiaat myyvät levottomuutta aiheuttavia ajatuksia ja erilaisia tuntemuksia, jotka sekä helpottavat että hankaloittavat elämää. Normaalit ihmiset ostavat identiteettinsä osaset tavallisista kaupoista, niiden osien avulla he elävät normaalia, suhteellisen kivutonta elämää. Vaan kaikki eivät tyydy siihen, jotkut tarvitsevat enemmän. Tämän kujan päässä on pieni aukio, jolle on pystytetty pieniä pöytiä, jopa pari telttaa. Minä kuljeskelen kojulta toiselle, myyjältä toiselle, etsien oman riippuvaisuuteni kohdetta. Joskus etsiskelen vain uutta tyyliä, tai uutta mielipidettä kuolemasta. Jotkut asiakkaista etsivät vahvistusta itsetunnolleen, jotain millä sielu voi lentää. Tuossa noin, tuon rikkinäisen ikkunan alla seinään nojailee velkaantunut narsisti, joka kauppaa ylisuuruuskuvitelmiaan ohikulkijoille. Sääli, etten kärsi pelkästä huonosta itsetunnosta. Hänestä hieman oikealla pystyttelee myyntipöytää joku toinen, joka purkkien hohtelusta päätellen myy aggressioita ja maniaa. Alkuaikoina minäkin pystyin myymään sitä, mutta pikkuhiljaa maanisuuteni ehtyi, ja minusta tuli vain normaalin depressiivinen itsemurhakandidaatti. Tuolla puoliksi varjoihin verhoutunut tyttö myy pirteyttään ja kepeitä ihastumisia niille, jotka vielä uskovat sellaiseen kuin romantiikka. Ihmiset haluavat tunteita ja tuntemuksia, sillä ilman niitä ihminen on pelkkä kuori, mikä on kai minun kohdallani jo aika hyvin todistettukin. Tunteiden teho on valtaisia, mutta samoin on hintakin. Keho alkaa rappeutua ja niihin voi tulla riippuvaiseksi. Minäkin olen riippuvainen mielihyvästä. Olen kakkosluokan kamankäyttäjä, minulla ei ole varaa unelmieni toteuttamiseen, joten joudun etsimään tyydytystäni muualta.

Eräällä vanhalla tutullani näyttää olevan uusia tuotteita myyntipöydällään. Kuluneella samettiliinalla lepää pieni sininen pullo, jonka sisältä hohtelee pieni annos mielenrauhaa. Yliannostus vie koomaan. Sen vieressä on pieni ja hieman rispaantunut silkkipussi, sen minä haluan. Vaihdan pari harmaata pilleriäni pussiin ja sen sisältöön, minkä jälkeen livahdan varovaisen rotan tapaan sivukujalle ja raotan pussin suuta, kaataen pienen keon purppuranhohtoisia kiteitä kämmenelleni. Ne näyttävät värjätyltä sokerilta, mutta aiheuttavat paljon enemmän väristyksiä, enemmän kuin voi kuvitellakaan. Olen addiktoitunut, olen säälittävä, mutta sieluni tarvitsee sitä niin kipeästi. Pieni keko säteilee purppuraista valoa, ja ennen kuin se ehtii hiipua, vedän sen keuhkoihini, sydämeeni, sieluuni. Olen varsinainen peluri, leikin omalla hengelläni. Mielihyvän ravistellessa kehoani en voi olla tuntematta itseinhoa. Olen riippuvainen siitä euforisesta tunteesta, enkä mielestäni enää ansaitse elää. Eihän tämä edes ole elämää. Polveni pettävät uuden aallon aikana, ja vaikka yritän ottaa tukea viereisen rakennuksen tiiliseinästä, lysähdän maahan ja käperryn sikiöasentoon nauttimaan tuntemuksistani.

Kun mielihyvän vaikutus lakkaa, vaivun tavanomaiseen depressioon. Mielihyvän kiteet ovat kovia ja teräviä, ne repivät keuhkoni ja sydämeni, kehoni ei kestä sitä rasitusta, johon se joutuu, ei myöskään mieleni sitä tuntemusten rajua vaihtelua, mutta minä en vain pysty lopettamaan. Nuo pienet mielihyväannokset ovat ainut asia elämässäni, en pysty ajattelemaan mitään muuta. Mistä mahdankaan saada seuraavan annokseni, kuinka kauan siihen menee, ja miten pitkään kehoni pysyy koossa mieleni vaatimusten alla. On siis hyvä, että minusta tulee depressiivinen jokaisen annoksen jälkeen, sillä voin myydä tunteeni eteenpäin, ja näin ostaa taas uuden annoksen pieniä purppuraisia kiteitä. Minä pullotan masennukseni ja pahan oloni pieniin halpoihin lasipulloihini ja myyn ne sitten vilkkaalla ostoskadulla rikkaiden hemmotelluille teineille. He ovat omalla laillaan aivan yhtä sairaita kuin minäkin, he vain ovat lähteneet liikkeelle vastakkaisesta päästä. Kun minä epätoivoisesti yritän kokea pientä onnea mielihyvän avulla, he ostavat masennusta ja ahdistusta, voidakseen tuntea säröjä täydellisissä maailmoissaan. He ovat koko ikänsä eläneet pilvilinnoissaan, vai pitäisikö sanoa pilvenpiirtäjien loistolukaaleissaan, ja haluavat viimeinkin kokea, miltä tuntuu, kun ei olekaan kokoajan onnellinen. Kieroutunutta, mutta en minä valita. He eivät ikinä neuvottele hinnasta, vaan maksavat mitä pyydän, ja sehän sopii minulle loistavasti.

Mielihyvä on ohi, en pysty hetkeen edes nostamaan päätäni. Yskin hieman ja huomaan suustani roiskahtaneen taas kerran hieman verta. Niin on tapahtunut vähän väliä jo parin kuukauden ajan. Pahaolo ja ahdistus alkavat kehittyä minussa valtaisalla nopeudella, joten kaivan nopeasti housujeni taskusta pari tyhjää lasipulloa, joihin alan pullottaa tuntemuksiani. Kun itseinho ja masennus imeytyvät minusta pulloon, sieluuni jää tyhjiö. Olen pelkkä kuori, en jaksa liikkua päiväkausiin. Minä vain makaan kadulla roskalaatikon vieressä avuttomana, haavoittuvana, ohikulkijoiden hyväksikäytettävänä. Joku vei takkinikin, sen kauniin vihreän. Jonkin ajan kuluttua pystyn kokoamaan itseni. Oikaisen puseroni ja vedän risaiset farkkuni takaisin ylös. Siistiydyttyäni yleisessä käymälässä lähden myymään tuotteitani ja pyörä pyörähtää taas uudestaan käyntiin. En saa otetta elämästäni, en jaksa enää edes yrittää. Ei minulla ole paljoa aikaakaan. Tunnen jokaisella hengenvedollani, miten riekaleiset keuhkoni ovat. Jo seuraava mielihyvän annos voi tappaa minut, mutta minun on saatava sitä lisää.

Olipa kerran, ei niin kaukana tulevaisuudessa, eikä niin kaukaisessa galaksissa pieni kiviplaneetta, jota asuttivat ihmisen jälkeläiset. Tämä kiviplaneetta oli yksi syrjäisimmistä, se sijaitsi yhdessä Linnunradan sakaran kärjistä. Ennen sillä oli yksi kuu, joka oli kooltaan neljänneksen verrattuna kiviplaneettaan, ja joka hallitsi planeetan tapahtumia vuorovesi-ilmiön kautta. Mutta aikojen saatossa kuu irtosi planeetan vetovoiman alaisuudesta, ja pelästyneen pikkulinnun tapaan se syöksähti avaruuden pimeyteen, jättäen entisen kumppaninsa vellomaan hämmennykseen. Tämä pysähtyneisyyden aika, joka kuun katoamisesta seurasi, oli suuri järkytys planeetan pinnalla eläville ihmisille. He nimittivät kuun katoamista luonnonkatastrofiksi ja syyttivät siitä jumaliaan. Moni valtauskonto koki romahduksen, kun epätoivoiset ihmiset siirtyivät takaisin vanhoihin luonnonuskontoihin, sillä he uskoivat kuun katoamisen olleen merkki niiltä jumalilta, jotka liittyivät vahvimmin luontoon. Pysähtyneisyyden ajalla ihmiset olivat pakotettuja kehittämään saasteettomia ja tehokkaampia energiantuottotapoja, jotta kiviplaneetan merivirrat eivät pysähtyisi, eikä koko planeetta tuhoutuisi. Energiaa alettiin tuottaa enemmän aurinkokennoilla, ja monet suuret rakennukset olivat kokonaan heijastavaa materiaalia, joka otti talteen auringonvalon energian.

Kuun katoamisesta aiheutunut ilmastokatastrofi johti saasteiden ankaraan kieltoon, yksityisautojen oli oltava saasteettomia, mihin vain rikkailla oli varaa. Sähköllä kulkevat metrot ja junaverkostot kehittyivät, pakollinen liikennemaksu astui voimaan. Jokainen joutui maksamaan vuosittaisen summan siitä mahdollisuudesta, että saattoi käyttää junaa, kulki se sitten maan alla, tai menikö rata ylhäällä kimaltelevien pilvenpiirtäjien välissä.

Vaikka tiede teki suuria harppauksia, ero hyväosaisten ja muiden välillä syveni entisestään. Uudessa yhteiskunnassa hierarkian ylinnä olivat rikkaat, ne joilla oli varaa yksityisiin kulkuneuvoihin ja valtaisat asunnot pilvenpiirtäjissä. Heidän jälkeensä tulivat ne, jotka pystyivät sentään päättämään sohvansa värin, eivätkä vai löytäneet sitä roskalavalta. Heillä oli vakituiset työpaikat, joiden palkoilla he pystyivät elättämään yhden tai kaksi lasta, yleensä he olivat konttorirottia, tai toimivat muuten rikkaiden palvelukseen. Heidän alapuolellaan olivat sosiaalipyramidin viimeisimmät ja vähäisimmät. Ne, jotka asuivat kellareissa ja kaduilla. Jos heillä ammattia olikaan, se tuskin kestäisi päivänvaloa. Vaikka rikkaat tuskin myönsivät alimman kastin olemassa oloa, he olivat kuitenkin riippuvaisia niistä palveluksista, joita yhteiskunnan alhaisimmat tarjosivat.

Tieteen kehityksen ansiosta perinteiset huumeet eivät enää olleet ihmisten suurinta hupia. Alkoholiakaan ei enää käytetty mielialalääkkeenä, sillä markkinoille oli tullut aivan uusia itsensäeheyttämistapoja. Kaupoissa myytiin yleisen moraalin mukaisia ajatuksia ja uusia osia identiteettiin. Uusilla ajatuksilla saattoi kaunistaa niin ruumiinsa kuin sielunsakin. Yhtä helposti saattoi ostaa uuden tyylin, tai hankkia itselleen uuden filosofian. Tietystikin kaupoissa myytävät ajatukset olivat kunnollisia eivätkä ne paljoa kyseenalaistaneet. Tunteita ja tuntemuksia ei kauppojen hyllyiltä löytynyt, vaikka ihmiset niistä niin kovin riippuvaisia olivatkin. Tässä kohtaa ihmispyramidin pohjasakka astui näyttämölle. Hämärien sivukatujen varsilta löytyi monia epätoivoisia, jotka olivat pienestä summasta valmiita myymään tuntemuksiaan pullotettuina. Laiton kauppa kehittyi nopeasti, ja sai mitä erikoisimpia muotoja. Kaikkeen löytyi apua, oli ongelmana masennus tai halu rakastua. Syrjäisissä paikoissa kauppiaat myivät levottomuutta aiheuttavia ajatuksia ja erilaisia tuntemuksia, joihin ihmismielen oli niin kovin helppo jäädä koukkuun.

Kaupungit kehittyivät, ja samoin teki luontokin. Urbaanit ihmiset linnoittautuivat kaupunkeihinsa, jotka kaikki olivat kasvaneet valtaisiksi metropoleiksi. Luonto kaupunkien ympärillä muodostui mystiseksi ja hieman pelottavaksi käsitteeksi, johon ihmiset pitivät yhteyttä enää jumalillaan, sekä ikkunalaudoillaan kasvattamillaan yrteillä. Ihmiset eivät kuitenkaan halunneet kuihtua omiin kaupunkeihinsa, joten niiden välille rakennettiin valtaisia junaratoja, jotka ylhäältä katsottuna näyttivät hämähäkinverkon seiteiltä, jotka yhdistivät loukkuun jääneet kärpäset toisiinsa.

Nämä pienet tarinat, jotka näille sivuille on kirjoitettu, keskittyvät kuitenkin vain yhteen tiettyyn kaupunkiin, keskikokoiseen keskittymään meren rannalla. Tämän metropolin kaduilla tavalliset, jokseenkin merkityksettömät ihmiset elävät aivan yhtä merkityksettömiä elämiään. Heillä ei ole mitään sen suurempaa tarkoitusta kuin on kierrätykseen heitetyllä lasipullolla. Sillä, kuolevatko he nyt vai viidentoista vuoden päästä, ei ole merkitystä.